7.Valot pimeyksien reunoilla

Wayne Rodrick katsoi odotustilan penkillä torkkuvaa naista säälien. Hän tiesi että naisella oli varmasti ollut rankka ja uuvuttava päivä takanaan ja tämän vuoksi Wayne ei oikeastaan olisi halunnut herättää häntä. Waynen oli kuitenkin pakko tehdä se että hän saisi uutisensa kerrottua.

Wayne köhäisi kurkkuaan kevyesti. Ääni ei ollut voimakas mutta riitti kuitenkin Jaden havahduttamiseen.
-Oletko sinä Jade Leeds?

Jade heräsi hätkähtäen ja alkoi haukotella.
-Olen. Kuka sinä olet, oletko sinä lääkäri? Onko sinulla jotain tietoja vaimostani?

Mies kätteli Jadea ja alkoi puhua.
-Olen Wayne Rodrick, yksi Twinbrookin keskussairaalan erikoistuvista kirurgeista. Olin mukana vaimosi leikkauksessa ja minulla on sinulle hyviä uutisia. Leikkaus meni hyvin. Vaimosi on nyt viety heräämöön toipumaan leikkauksesta ja teidän poikanne on viety vauvateholle. Poika on pieni mutta hyvissä voimissa. Vaimosi ja poikasi joutuvat molemmat jäämään sairaalaan toipumaan hetkeksi tästä kaikesta, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä että molemmat selvisivät tästä voittajina.

Jade huokaisi helpotuksesta. Donna ja poika olivat molemmat kunnossa!

-Miten hienoa! Pääsisinkö minä näkemään heitä?

Wayne pudisti päätään pahoittelevasti.
-Heräämöön ei valitettavasti saa päästää muita kuin henkilökuntaan kuuluvia henkilöitä, mutta minä voin viedä sinut vauvateholle poikanne luokse.

Yhtäkkiä Jadea alkoi jännittää aivan kamalasti. Hänen tajuntaansa iskostui se, että hänestäkin oli tullut äiti. Se pelotti Jadea enemmän kuin mikään, mutta se sai hänet myös malttamattoman innostuneeksi.
-Mennään vaan.

Wayne lähti johdattamaan Jadea sairaalan käytäviä pitkin ja he kulkivat varmaan kymmenien lasiovien ohitse ennen oikean huoneen löytymistä. Kun he saapuivat oikean huoneen luokse niin Wayne pysähtyi ja viittoi Jadea avaamaan oven. Mies halusi olla tahdikas ja päästää Jaden ensin poikansa luokse.

Jade asteli keskoskaapin luokse ja näki siellä uinuvan pienen pojan. Hänen poikansa. Hänen ja Donnan pojan.

Jaden sydän oli sulaa siihen paikkaan ja hänen silmistään alkoi valua kyyneliä. Olihan Jade nähnyt kaikenlaisia suloisia juttuja elämänsä aikana, mutta mikään ei tulisi peittoamaan tätä. Poika oli niin liikuttavan näköinen tuhistessaan että Jaden oli vaikea uskoa että mitään niin suloista oli edes olemassa.

Wayne seurasi tilannetta hymyillen vähän matkan päässä. Tuoreiden vanhempien ilon ja liikutuksen näkeminen oli yksi hänen lempiasioitaan työssään.
-Voit ottaa pojan syliisi jos haluat. Hän on hento mutta hyvissä voimissa eikä mene rikki kosketuksesta.

Wayne auttoi vauvan Jaden syliin ja astui sitten taas sivummalle tarkkailemaan tilannetta. Jade tärisi hieman ja pelkäsi pudottavansa pojan, mutta hänen otteensa oli kuitenkin riittävän vakaa ettei poika päässyt putoamaan. Pikkuinen jatkoi untaan Jaden sylissä ja Jade keskittyi vain ihailemaan poikaansa ja hymyilemään.
-Hei pikkuinen. Sinä olet kovin suloinen.

Pian Jade ojensi pojan Waynelle joka laski vauvan takaisin keskoskaappiin. Siinä vaiheessa poika avasi silmänsä ja Jade huomasi, että vauvalla oli ihan selkeästi Donnan silmät. Näky sai Jaden liikuttumaan uudelleen. Jade katseli vauvaa vielä hetken ja kääntyi sitten Waynen puoleen.

Jade tunsi olonsa orvoksi ja Wayne sattui olemaan siinä vieressä, joten häneltä saattoi kysyä apua.
-Minä olen ihan hukassa, mitä minun pitää nyt oikein tehdä?

Wayne pystyi kuvittelemaan miltä Jadesta tuntui. Hän oli työnsä puolesta nähnyt tällaisessa tilanteessa olevia ihmisiä varmaan kymmeniä kertoja ja hänellä oli myös henkilökohtainen kokemus taustalla.
-Sinun kannattaa mennä kotiin, käydä suihkussa, syödä jotain ja mennä nukkumaan kunnon yöunet. Tulet sitten aamulla takaisin kun vaimosi on herännyt nukutuksesta niin voitte tulla yhdessä katsomaan poikaanne mikäli hänen vointinsa vain sen sallii.

Wayne halasi vielä Jadea rohkaisevasti.
-Alkuun kaikki tuntuu ehkä hämmentävältä ja pelottavalta, mutta kyllä se siitä. Tiedän tuon tunteen itsekin, minulla on muutaman kuukauden ikäinen poika kotona.

Jade vastasi halaukseen hymyillen.
-Kiitos.
Jade olisi halunnut sanoa muutakin, mutta ei kyennyt tunnemyrskyltään puhumaan enempää.

Kello oli ylittänyt jo keskiyön kun Jade viimeinkin asteli ulos sairaalan ovista. Muutaman metrin päässä ovesta Jade pysähtyi paikalleen, veti syvään henkeä ja käänsi katseensa taivaalle.

Taivaalla tuikki muutamia tähtiä ja ilma tuoksui raikkaalta. Jade ei osannut sanoa mistä se johtui. Ehkä sairaalan tunkkaisen sisäilman ja raikkaan yöilman ero oli vain niin suuri tai sitten ulkona oli satanut vettä sillä välin kun Jade oli sairaalassa. Hetkellisen ajatuksiin uppoutumisen jälkeen Jade lähti kävelemään kohti kotia.

Kotitalon portailla Jade pysähtyi uudelleen. Heidän poikansa oli vastasyntynyt, mutta silti Jadesta tuntui kuin lapsi olisi kääntänyt hänen maailmansa ylösalaisin. Hyvällä tavalla toki.

Olohuoneessa seistessään Jade pohti, että hänen kannattaisi noudattaa Waynen neuvoja, mutta hän ei vain kyennyt. Kaikki hänen sisällään vellovat uudet tunteet olivat liikaa.

Jade avasi oven vauvanhuoneeseen ja istahti nurkassa olevaan keinutuoliin. Tuoli oli hankittu lähinnä sitä varten että Donna voisi istua siinä imettäessään vauvaa, mutta Jade tykkäsi istua siinä ihan vain mietiskelemässä. Hänen oli niin vaikea uskoa että hänestä oli vihdoin tullut äiti. Vaikka hän oli nähnytkin heidän poikansa, niin silti.

Jade käänsi katseensa huoneen nurkassa odottavaan pinnasänkyyn. Se oli vielä tyhjä, mutta kohta siellä uinuisi pieni poika. Jaden ja Donnan pieni poika.

Jade tiesi että sairaalan virallinen vierailuaika alkaisi tasan aamukahdeksalta. Jade aikoi kuitenkin ilmaantua paikalle jo aikaisemmin. Ehkä hänet päästettäisiin Donnan luokse jo aikaisemmin, ehkä ei, mutta Jade halusi kuitenkin yrittää.
***

Seuraavana aamuna Donnan vointi vaikutti jo sen verran hyvältä että lääkäri antoi hänelle luvan lähteä vierailemaan vauvateholla. Donna pystyi omasta mielestään kävelemään jo itse mutta lääkärin mielestä pitkän matkan kulkeminen käytävällä olisi Donnalle kohtuuton rasitus joten Jade sai työntää häntä pyörätuolissa.

Jade oli aamun aikana kertonut Donnalle vauvasta aivan kaiken mitä hän oli painanut mieleensä edellisenä yönä ja Jaden kertoman ansiosta Donna oli aivan ihmeissään.
-Onko pojalla todella minun silmäni?
Jade nyökkäsi hymyillen.
-Kyllä on. Toivottavasti pikkuinen on hereillä niin sinäkin pääset näkemään ne.

Kun he olivat vauvateholla poikansa huoneessa niin Donna kohottautui tuolistaan sen verran että yletti suukottamaan Jadea.
-Kiitos kulta. Auttaisitko minut nyt ylös tästä?
-Tietenkin, Jade vastasi iloisena.

Jaden, Donnan ja vauvan lisäksi huoneessa oli myös Edieksi esittäytynyt vauvatehon hoitaja.
-Teidän poikaanne on pidetty nyt tarkkailussa ja hänen vointinsa vaikuttaa tilanteeseen nähden todella hyvältä. Jos hänen vointinsa pysyy samanlaisena niin uskoisin että hänet voidaan siirtää teholta äitiysvuodeosastolle sinun luoksesi noin viikon kuluessa, Edie kertoi osoittaen viimeiset sanansa Donnalle.

Seuraavaksi Edie auttoi vauvan keskoskaapista Donnan syliin. Donna halasi pientä poikaansa herkistyneenä. Jade oli oikeassa. Pojalla todellakin oli Donnan silmät.

Jade katsoi liikuttuneena kun Donna syleili heidän poikaansa. Aidon onnen näkeminen Donnan olemuksessa oli yksi parhaista tunteista mitä Jade oli ikinä kokenut. Jade tiesi että vauvan saaminen tekisi Donnan aivan varmasti onnelliseksi kuten hänet itsensäkin, mutta vasta nyt hän tajusi että miten paljon lapsen saaminen todella merkitsi Donnalle.

Edien taskussa olevan hakulaitteen piippaus palautti Jaden tähän maailmaan.
-Anteeksi, minulle tuli hälytys joka kertoo että minua tarvitaan nyt toisaalla joten joudun jättämään teidät keskenänne. Tulen takaisin niin pian kun pystyn, mutta jos jotain hätää tulee niin painakaa hälytysnappia.
Edie sulki oven perässään ja Jade kuuli kun käytävältä kantautuva askeleiden ääni nopeutui kävelystä juoksuksi.

Donna nosti pojan kasvojensa tasolle. Poika yritti tarttua pienillä nyrkeillään kiinni Donnan hiuksista ja se sai Donnan kikattamaan ihastuneena.

Donna ihasteli poikaa sylissään vielä hetken, mutta pian pikkuinen alkoi väsyä joten Donna ojensi pojan Jadelle joka asetti pikkuisen takaisin keskoskaappiin. Sen jälkeen Jade siirtyi Donnan luokse ja suukotti häntä varovasti.

-Miltä sinusta nyt tuntuu? Jade tiedusteli uteliaana Donnalta.
Kun poika syntyy niin Jade itse joutui melkoisen tunnemyrskyn kouriin useammaksi tunniksi, nyt suurimmat pyörteet olivat tasoittuneet. Hän halusi tietää että kävikö Donnallekin samalla tavalla.

Jade ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin niin onnellisia ilmeitä Donnan kasvoilla kuin tänään.
-Ihanalta. Minä olen toivonut lasta niin pitkään ja minä tiesin kyllä että olisin onnellinen jos unelma tulisi toteen, mutta tämä tuntuu miljoona kertaa paremmalta kuin mitä minä olen koskaan kuvitellut.

Jade nyökytteli hymyillen. Hänen oma olonsakin oli ollut vastaavanlainen.
-Hyvä kuulla. Entä fyysisesti? Onhan sinulla takana rankka leikkaus eikä se raskausmyrkytyskään mikään ihan pikkujuttu ole.

Donna veti kevyesti henkeä.
-Leikkaushaavaan sattuu vielä vähän, mutta muuten olo on jo melkein normaali. Enköhän minä ole pian ennallani.
***

Kuten Edie oli ennustanutkin, niin vauvaa pidettiin keskoskaapissa noin viikko, mutta sitten poika pääsi siirtymään äitiysvuodeosastolle Donnan luokse. Äitiysvuodeosastolla oli kulunut toinen viikko, ja poika oli sinä aikana vahvistunut ja kasvanut silmissä. Siltä Jadesta ja Donnasta ainakin tuntui.

Myös Donnan vointi oli erinomaisen hyvä eikä sektiosta tai raskausmyrkytyksestä aiheutunut hänelle mitään komplikaatioita. Tietysti raskauden aiheuttamat muutokset näkyivät Donnan vartalossa edelleen, mutta Donna tiesi että hän kyllä palautuisi ainakin lähes ennalleen ajan myötä.

Jade oli aivan toivottoman rakastunut heidän vauvaansa. Hän ei vain kertakaikkiaan kyennyt lakkaamaan vauvan ihastelua. Poika oli niin suloinen.

Donnakin oli vauvan ansiosta onnellisempi kuin koskaan, mutta hän oli myös kyllästynyt. Sairaalan seinien sisällä oleskelu oli kyllästyttänyt hänet totaalisesti.

Kyllähän Donna tietenkin järjellä ymmärsi, että he pääsisivät kotiin heti kun sekä hän että poika olisivat varmasti siinä kunnossa että he pärjäisivät kotona, mutta silti. Donna toivoi niin paljon että he pääsisivät kotiin että he voisivat vihdoinkin alkaa elää kunnolla normaalia vauva-arkea.
***

Donna pääsi sairaalasta kotiin kolmen viikon jälkeen, mutta lastenlääkärit halusivat pitää poikaa tarkkailussa varmuuden vuoksi vielä viikon. Viimein tasan kuukausi sektiosta myös poika pääsi kotiin.

Ennen Jaden ja Donnan muuttoa Twinbrookissa sijaitseva talo oli ollut vuosia tyhjillään. Nyt se ei ollut enää tyhjä talo vaan lapsiperheen koti.

Raskauden loppuaikana ilmaantuneet komplikaatiot olivat olleet hankalia ja stressaavia, mutta nyt kaikki oli ohi ja he pääsivät vihdoinkin olemaan normaali perhe. Jade, Donna ja...

...pieni Cedric.
*****

Viime osan lopulla asiat alkoivat näyttää jo pahalta, mutta kaikki päättyi parhain päin ja Jade ja Donna pääsivät sairaalasta kotiin pienen Cedric-poikansa kanssa. Tässä on ollut kaikenlaisia hankaluuksia, mutta ehkä perheelle olisi nyt luvassa onnellisemmat ajat?

Ensi osasta en uskalla sanoa mitään, koska mulla on tulossa hemmetin kiireinen viikko koulum takia kun on niin paljon hommia. Ensi viikkoa seuraavalla viikolla on kuitenkin hiihtoloma niin sitten pitäisi olla aikaa.

PS: Keksiikö joku mistä Cedricin nimi on peräisin? ;)